Siirry pääsisältöön

Lottoarvonta

Sanotaan, että on lottovoitto syntyä Suomeen. Kliseiden klisee, mutta suurelta osin totta. Syntymän jälkeen on toisiakin lottoarvontoja. On lottovoitto syntyä terveenä. On lottovoitto syntyä perheeseen, jossa ollaan terveitä. On lottovoitto kasvaa kaupungissa, jossa on lapsiperheille hyvät palvelut. On lottovoitto, jos vanhemmilla on työtä ja terveyttä ja sen seurauksena mahdollisuus tarjota lapselle runsaasti elämän eväitä. On lottovoitto elää kaupungissa, jossa panostetaan koulutukseen. On lottovoitto kouluttautua haluamaansa ammattiin riippumatta vanhempien varallisuudesta tai varattomuudesta. Lottovoittoja on napsahtanut omallekin kohdalleni runsaasti, vaikka aina ei ole tullut seitsemää oikein. Joillakin muilla arvonnat ovatkin sitten menneet vähän toisella tavalla ja arpajaisvoittoja on muutenkin ollut jaossa hieman vähemmän kuin minulla tai vaikkapa minun lapsellani.

Se, että sattuu syntymään maassa, jossa on ollut jatkuva aseellinen konflikti laskutavasta riippuen 30-300 vuotta, on aikamoinen käänteinen lottovoitto. Ja se on vasta se ensimmäinen arvonta. Sen lisäksi tuuri voi käydä tai olla käymättä monta kertaa. Oletko tyttö vai poika? Kuulutko vähemmistöön vai enemmistöön? Oletko ensimmäinen vai kahdeksas lapsi? Selviätkö ensimmäiset vuodet hengissä? Selviävätkö muut perheen lapset hengissä? Ovatko vanhemmat hengissä? Miten vanhemmat ovat selvinneet jatkuvassa kriisissä, riittääkö heillä rakkautta ja huolenpitoa tilanteesta huolimatta? Onko vanhemmilla työtä? Onko muilla lähisukulaisilla työtä? Elätkö kaupungissa vai maaseudulla? Onko paikkakunnalla koulua vai ei ole? Oletko terve? Miten sinun mielesi kestää jatkuvan kriisin?

Tapaatko oikeita vai vääriä ihmisiä? Tapaavatko perheenjäsenesi oikeita vai vääriä ihmisiä? Onko perheelläsi rahaa vai velkaa? Saatko matkarahat kasaan vai jääkö perheesi matkasta velkaa? Matkustatko yksin vai yhdessä? Jaksatko kävellä usean maan läpi yöllä, salaa, pimeässä? Osaatko lukea? Onko ihmissalakuljettaja täysi nilkki vai vain vähän nilkki? Oletko aikuinen, nuori vai lapsi? Jäätkö Pakistaniin, Iraniin tai Turkkiin vai pyritkö eteenpäin?

Kuinka paljon ihmisiä lastataan kumiveneeseen? Pysyykö kumivene pinnalla? Riittävätkö rahat? Jaksatko juosta rajalla? Jaksatko kiivetä aitojen yli? Osaatko valehdella hyvin? Osaatko muita kieliä kuin äidinkieltäsi? Päädytkö Kreikan pakolaisleirille? Päädytkö täyteen vastaanottokeskukseen Saksassa, metroasemalle Ranskassa, jäätkö jumiin Serbiassa, joudutko keskukseen Unkarissa? Pääsevätkö kaikki matkalle lähteneet yhdessä perille vai eksyykö, kuoleeko tai loukkaantuuko joku matkalla?


Valokuvaaja Steve McCurry jäljitti afgaanityttö Sharbat Gulan, jonka oli kuvannut vuonna 1985. Nainen oli päätynyt pakolaiseksi Pakistaniin. McCurry perusti säätiön toteuttaakseen Sharbat Gulan hartaimman toiveen: hän halusi tarjota kolmelle tyttärelleen mahdollisuuden käydä koulua.



Hyvän fyysisen ja henkisen kunnon, rahan, hyvien suhteiden ja hyvän tuurin avulla  osa ihmisistä päätyi kesällä ja syksyllä 2015 Suomeen. Sen me kaikki tiedämme. Suomen rajan ylitti 30 000 turvapaikanhakijaa. Suomi ylitti itsensä ja oman kapasiteettinsa ja onnistui ratkaisemaan liki hallitsemattoman tilanteen aika hyvin. Perustettiin järjestelykeskus, palkattiin työvoimaa, vuokrattiin tiloja ja busseja ja hankittiin ihmisille katto pään päälle ja patja lattialle. Ja samalla käynnistyi uusi arvonta.

Olen lukenut, että suurimman ruuhkan aikaan kukaan ei oikeastaan tiennyt mihin ihmisiä vietäisiin. Absurdeimmillaan tilanne oli se, että bussi oli lastattu täyteen ihmisiä ja bussikuskin käskettiin ajaa etelään. Jossakin vaiheessa ajon aikana kuljettajalle kerrottiin tarkemmin, että ajetaanko Lahteen vai kenties Mikkeliin. Se, mihin bussi asiakkaansa kuljetti, vaikuttikin sitten aika moneen asiaan.

Ruletti pyörii, pallot tippuvat ja mitä näitä kliseisiä kielikuvia onkaan... Iso vai pieni kaupunki? Onko tulevalla asuinpaikkakunnalla aikaisempaa vastaanottokeskustoimintaa? Onko paikkakunta yliopistokaupunki, pikkukaupunki, kylä, jossa on kyläkoulu vai kylä, jossa oli kyläkoulu? Onko uusi asuintalo leirikeskus keskellä metsää vai uudenkarhea ryhmäkoti keskellä kaupunkia? Busseihin lastatut turvapaikanhakijat päätyivät eri puolille Suomea ja keskenään eriarvoiseen asemaan.

Aivan vasta sain Facebookissa viestin. Viesti oli nuorelta afgaanilta Pohjanmaalta. Hän kirjoitti sujuvaa englantia ja kyseli mitä kohteliaimmin voisinko auttaa häntä. Hän oli asunut Suomessa nyt 1,5 vuotta eikä ollut oppinut suomea. Hän halusi kouluun, mutta pienellä pohjalaisella paikkakunnalla ei koulua ollut. Hän halusi töihin. Hän halusi tehdä jotain. Minä annoin hänelle linkkejä eri oppilaitosten nettisivuille, muuta en voinut tehdä. Viikkoa, paria myöhemmin sain uuden viestin. Hän oli saanut opiskelupaikan Turusta! Ilo oli varsin lyhytaikainen. Turun vastaanottokeskus on täynnä eikä asuinpaikkaa Turussa ole tarjolla vaikka sellaista olikin aluksi lupailtu.

Tätini sanoitti Suomen tilanteen ja toiminnan mielestäni osuvasti: "Kun ne kaikki ihmiset tulivat rajan yli, Suomi kääri hihansa, tarttui toimeen ja hoiti homman niin kuin se pitää hoitaa. Ja sitten peukalo meni suuhun. Nyt pitäisi ottaa peukalo suusta ja kääriä taas hihat."

Ihmiset, jotka vetivät lyhyen tikun ja päätyivät maaseudulle makaamaan ilman järjellistä tekemistä ovat turhautuneita. Meillä ei pitäisi olla varaa makuuttaa ja passivoida ihmisiä, viedä ihmisiltä toivoa. Turvapaikanhakijoilla on yksinkertaistettuna kaksi vaihtoehtoa. He joko saavat jäädä Suomeen tai he eivät saa jäädä Suomeen. Molemmissa tapauksissa Suomi hyötyy, jos me tuemme turvapaikanhakijoita sukupuolesta, iästä, uskonnosta, asuinpaikasta, äidinkielestä, historiasta tai tulevaisuudesta riippumatta. Jos hakija jää Suomeen, hän on aktiivinen toimija, jolla on jo perustaidot suomen kielessä ja Suomessa elämisessä. Jos hakija ei jää Suomeen, hänellä voi palatessaan olla selkeä näkemys demokraattisesta yhteiskunnasta, luku- ja kirjoitustaito, ymmärrys tasa-arvosta ja sen merkityksestä ja kunnioitus Suomea kohtaan.

Nyt tilanne on menossa siihen, että meillä on Suomessa suuri määrä turhautuneita, passivoituneita nuoria (miehiä), jotka eivät jaksa tehdä enää mitään. Ne, jotka meille jäävät, pitää aktivoida uudelleen ja ne, jotka meiltä lähtevät, lähtevät vihaisina tai painuvat maan alle. Ja arvonta käynnistyy jälleen. Miten mielesi kestää pettymyksen? Tapaatko oikeita vai vääriä ihmisiä? Haetko turvaa ihmisistä vai jumalista? Minkälaiset ihmiset tai jumalat sinulle turvaa tarjoavat? Tuntuuko väkivalta vaihtoehdolta vai ei?

Kommentit

Suosituimmat

Musta nauha

  Minä en lahjoittanut uuden lastensairaalan rakentamiseen rahaa, enkä ole ostanut Roosa-nauha tuotteita. Taustalla on ajatus siitä, että yhteiskunnan pitäisi maksaa tällaiset asiat verovaroista. Minun sairauteni on harvinainen. Jopa niin harvinainen, että sille ei ole löytynyt nimeä. Se ei ole jännittävä, ei tappava, ei yhtäkkinen eikä siinä mielessä järkyttävä. Tämä ei katkaise kenenkään elämää keskeltä yllättäen, vaan on mukana ja ottaa pikku hiljaa enemmän kuin sille haluaisi välttämättä antaa. Harvinaisia, vähän huomiota herättäviä, vähän näkyviä sairauksia on paljon, eivätkä kaikki niistä ole näin "sisäsiistejä" kuin minun sairauteni on ainakin tähän asti ollut. Taudit ovat hankalia, rumia, epämiellyttäviä, raskaita, vaikeita ja ahdistavia. Monet taudit haisevat, näyttävät pahalta ja vaativat muiltakin ihmisiltä paljon. Ne iskevät väärään aikaan väärään ihmiseen väärällä tavalla. Ne eivät ole koskaan tervetulleita, mutta niiden kanssa on pakko elää silloin, kun

Vapauttakaa Riitaoja!

  ”Sinisristilippumme, sinun puolestas elää ja kuolla...” Paitsi, että elämällä ei ollut niin väliksi. Kuolema oli se kallein uhri. Kullervon veljet lähtivät yksi toisensa jälkeen sotaan. Vanhemmat veljet ensin ja nuoremmat sitten. Kullervo ei lähtenyt. Hänen toinen silmänsä oli sokeutunut metsätöissä. Puolisokea ei kelvannut sotaan. Perkeleen silmä! Sen yhden väärään paikkaan osuneen oksan takia hän ei kelvannut edes tapettavaksi. Kullervo kynsi, kylvi, niitti, ruokki, rakensi, korjasi, pilkkoi, kantoi, vei, toi ja hikoili talvisodan alusta jatkosodan loppuun. Suo, kuokka ja Kullervo. Vieressä samaa työtä tekivät vanhukset, naiset ja lapset.  Veljistä ensimmäisenä kotiin palasivat ruumiit, sitten ruumiinsa rikkoneet ja viimeiseksi ne, jotka olivat välttäneet suorat osumat. Vanhin veli oli palannut rintamalta kunniamerkein koristeltuna jalkapuolena, nuorin tuli takaisin puulaatikossa, jota ei saanut avata. Mies laatikossa muuttui pyhäksi, paremmaksi pojaksi kuin kukaan. Ruumisarkku

Saatanan homo ja valkoisen heteromiehen ahdinko

"Saatanan homo" raikaa koulun pihalla. Sitä säestää höhöttely ja pienten kukonpoikien keskinäinen kisailu ja töniminen. "Vittu, jätkä on ihan vitun homo... Jonne perkele." Nujuaminen jatkuu keskellä koulun käytävää. En millään jaksaisi kuunnella vittua koko koulupäivää, mutta jos ryhtyisi kielipoliisiksi, niin siinä riittäisi sarkaa ihan jokaiselle hetkelle. Sen lisäksi saisi kuunnella kaikenlaista viisastelua asiasta ja asian vierestä. Ehdotukseni oppilaille, että huutaisivat jatkossa pimppiä, jotta muistaisivat mistä puhuvat, ei ole tuottanut hedelmää. Teen siis kuten aina ja puutun muutamaan räikeimpään heittoon ja ajan mölyävää lauman ulos. Harmittaa. Milla Paloniemi: Kiroileva siili Silloin, kun itse olin ala-asteella, kielenkäyttö oli käytävillä siistimpää. Emme voineet huutaa, mitä sattuu, koska siihen puututtiin tiukasti. Rehtori nosti villeimmät takinkauluksesta naulakkoon ja jälki-istuntoa jaettiin kaikista kuulluista perkeleistä. Kerran jouduin va