Siirry pääsisältöön

Kiinalaiset syövät ihmisiä ja siat kakkaa

Aina silloin tällöin käy niin, että kun luulee ajattelevansa ihan omia ajatuksiaan ja olevansa jotenkin erityisen näppärä, osoittautuu, etttä joku toinen on ajatellut samaan aikaan (tai jo hyvin kauan aikaa sitten) samoja asioita. Siitä seuraa kaksi vaihtoehtoa: voi joko olla hiljaa ja nyökytellä iloisesti tai sitten sanoa sanottavansa ja toivoa, että voi tuoda keskusteluun jotakin lisää. Tälläkin kertaa päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Viime sunnuntaina Hesarissa oli pitkä juttu turvapaikanhakijoista ja paperittomista maahanmuuttajista, jotka olivat päätyneet myymään seksiä toimeentulonsa kohentamiseksi. Periaatteessa olen päättänyt, että en lue maahanmuuttoa tai maahanmuuttajia käsittelevien uutisten kommenttiosioita, koska niistä tulee vain vihaiseksi. Epäilen, että kommenttien lukeminen aiheuttaa myös näköharhan siitä, että suuri osa suomalaisista on empatiakyvyttömiä ja sivistymättömiä. Se ei vastaa arkikokemustani. Tälläkin kertaa pyörsin päätökseni ja luin syntynyttä keskustelua. Ja taas minä hämmennyin. Näköharha tai ei, mutta ihan kuin meillä täällä majailisi tuhansittain ihmisiä, jotka eivät koskaan kysy itseltään miksi heistä tuntuu siltä kuin heistä tuntuu. Ihan kuin ihmiset eivät tulisi ajatelleeksi, että vaikka tunne olisi mikä tai miten vahva tahansa, se ei tarkoita sitä, että se olisi totta yhtään laajemmassa mittakaavassa tai totta kenellekkään muulle. Koko lailla monet ihmiset eivät tunnu tietävän lainkaan sitä, mitä he eivät tiedä.

Isovanhempani olivat käymässä Venäjällä pääsiäisen alla parisenkymmentä vuotta sitten. Matkaan oli kuulunut kiertoajelu ja sen aikana oli päästy tapaamaan myös kantaväestöä jossakin seurakunnan järjestämässä tapaamisessa. He olivat saaneet lahjaksi käsinmaalattuja puisia pääsiäismunia. 1930-luvun alussa syntynyt isoisäni oli vilpittömän hämmentynyt, koska hän ei ollut ajatellut, että Venäjältä voi tulla mitään oikeasti kaunista. "Ryssä on kuitenkin ryssä, vaikka voissa paistais."

Klassisin ennakkoluulon määritelmä lienee sosiaalipsykologi Gordon W. Allportin "The Nature of Prejudice" -teoksessa (1954) muotoilema määrittely, jonka mukaan ennakkoluulo on suotuisa tai epäsuotuisa tunne henkilöä tai asiaa kohtaan ennen kuin siitä on saatu kokemusta, tai vastaava tunne henkilöä tai asiaa kohtaan, joka ei perustu todelliseen kokemukseen. Yleensähän näin onkin. Allportin mukaan ennakkoluulojen syntyyn vaikuttavat historiallinen ja sosiokulttuurinen konteksti, ryhmänormien vaikutus, kognitiivinen kategorisointi, oppimisteoriaan perustuva sosialisaatio ja välitön vuorovaikutus (ks. esim. Ahokas, Sosiaalipsykologian klassikoita).

Suomeksi sanottuna edellinen tarkoittaa sitä, että isoisäni ennakkoluulot perustuivat sota-ajan kokemuksiin ja propagandaan. Sotaahan käytiin paitsi rintamalla myös kotona. Länsirannikon kasvatin sotakokemukset liittyivät siihen, että miehet olivat sodassa ja tulivat kotiin joskus lomalle, joskus arkussa (historiallinen ja sosiokulttuurinen konteksti). Itse rintama oli kuitenkin kaukana pienen pohjanmaalaisen pojan maailmasta. Poika oppi kuitenkin avainsanat ryssä, kommunismi, punikki , vaara, sota, huonompi kuin me. Pula-aika, sotakorvaukset ja siirtokarjalaisten asuttaminen eivät vähentäneet ennakkoluuloja ja koska henkilökohtaisia kontakteja ei myöhemminkään ollut, oli ensimmäinen aito kohtaaminen vanhuusiällä isoisälleni hämmentävä (ryhmänormien vaikutus, kognitiivinen kategorisointi, sosialisaatio ja vuorovaikutus).

Allportinkin mukaan ennakkoluulot ovat jotakin syvästi inhimillistä. Me rakennamme itseämme suhteessa toisiin ja toiseuteen. Me asemoimme itsemme osaksi omaa ryhmäämme ja tunnistamme itsesämme ja toisissa yhteisiä ja erottavia tekijöitä, jaamme ihmisiä eri ryhmiin tuntemamme perusteella ja ennakoimme toistemme ominaisuuksia suhteessa aikaisemmin oppimaamme. Otamme vastaan vaikutteita ympäristöstämme, suhteutamme uudet kokemukset aiempiin ja arvioimme sekä omaa että muiden toimintaa. Me olemme ja muut ovat. (Ks. esim. Kokko 2016)

Suomi pärjää Euroviisuissa aina huonosti, koska meillä ei ole kumppaneita samalla tavalla kuin kaiikilla muilla osallistujamailla. Vai? Kuva täältä.

Kerran ollessani mummolassa Etelä-Savossa, naapurin rouva ryntäsi sisälle huutaen, että "Neekeri tulloo, neekeri tulloo..." Ja kyllä, "neekeri" todella tuli ovelle. Hän oli kauppaamassa taidetta. Tiedättehän ne ulkomaalaiset opiskelijat, jotka kiertävät ovelta ovelle ja myyvät postikortteja, maalauksia tai jotain muuta pientä rahoittaakseen opiskeluaan Suomessa? Heitä kiersi ainakin Itä-Suomessa menneinä vuosina paljonkin. Heillä oli pahvilapulla pieni selostus tilanteesta ja kysyvä katse. Tämä Suomenkylään eksynyt tapaus oli iholtaan musta ja myi sellaisia kolmiulotteiselta näyttäviä postikortteja. Minä olin jo vastaamassa, että me emme osta mitään, kun mummoni ilmoitti, että hän kyllä ostaa. Opiskelu on arvokasta ja mies oli nähnyt vaivaa asiansa eteen.

Allport pohti myös sitä, miten ennakkoluuloihin voisi vaikuttaa tai miten ne muuttuvat. Hän loi teorian, jota on kutsuttu kontaktihypoteesiksi. Sen mukaan ennakkoluulot karisevat ja asenteet pehmenevät, kun henkilökohtaiset kohtaamiset lisääntyvät. Ennakkoluulot karistetaan yksi kohtaaminen kerrallaan. Sittemmin Allportin teoriaa on kritisoitu ja useat tutkijat ovat osoittaneet, että ennakkoluulojen murtaminen vaatii paitsi henkilökohtaisia kohtaamisia, myös toistoja, avoimuutta, ympäristön ohjausta ja tietoa. Toisin sanoen: sillä se lähtee, millä se tuli. Ilman toistoa tai selvää itsereflektiota saattaa käydä esimerkiksi niin, että yksilöstä tulee poikkeus joka vahvistaa säännön tai kohtaaminen jää kokonaan noteeraamatta. (Ks. esim. Liebkind 1988, Virrankoski 2001, Weissenfelt 2007, Schneider 2008.)

Naapurin vanha rouva ei ollut aiemmin nähnyt tummaihoista ihmistä joten, kun musta mies sotki polkupyörällä pitkin kylänraittia, näky oli hänelle järisyttävä. Sota-aikana lapsuuttaan länsirannikolla eläneet isovanhempani olivat eläneet maailmassa, jossa vihollinen puhui venäjää ja tappoi, jos kiinni sai. Sellaiseen maailmaan ei kauneus kuulu. Kaikilla esimerkikki-ihmisilläni oli ennakkoluuloja, jotka eivät perustuneet henkilökohtaiseen kohtaamiseen tai omaan kokemukseen eikä ennakkoluuloja ollut tarvetta muuttaa pitkään aikaan. Mummoni, joka kortin osti, ei ollut ennakkoluuloton hänkään. Hänellä oli vain vahva taipumus ottaa tilanne sellaisena kuin se kulloinkin vastaan tuli. Hötkyilemättä. Maailma on suuri ja monimutkainen. Tieto ihmisistä ja ilmiöistä lisääntyy, kasvaa ja monimutkaistuu koko ajan. Silloin stereotypiat ja ennakkoluulot voivat olla myös hyödyksi. Ne toimivat eräänlaisena luettelointijärjestelmänä. Koska kaikesta ei voi hallita yksityiskohtia, yleistykset auttavat muistamaan ja jäsentämään tietoa. Toisaalta, jos ennakkoluulo osoittautuu vääräksi, tulisi siitä myös kyetä luopumaan. Toivon, että minun oppilaani oppivat, että Koraani ei kiellä sikojen syömistä, koska ne syövät omaa ulostettaan. Toivon myös, että he uskoivat, että kiinalaisetkaan eivät ole kannibaalikansaa.

Sunnuntain artikkelin kommenttiosio täyttyi kaikenlaisista aivopieruista. Hämmentävän suuri osa kommentoijista tyrmäsi tekstin täysin ja ilmoitti sen olevan valetta. Minun arvaukseni on se, että ristiriita ennakkoluulon ja esitetyn todellisuuden välillä oli liian suuri. Naisia hyväksikäyttävä raiskari ei voi olla seksuaalisen hyväksikäytön uhri. Rehti suomalainen mies, joka pitää huolen perheestään ja maastaan ei voi olla toista miestä seksuaalisesti hyväksikäyttävä elostelija. Onneksi kaikkien ennakkoluulot ja -asenteet eivät ole yhtä kiveenhakattuja. Usein ihmisiltä löytyy joustoa ja keskustellessa monilla on kykyä muuttaa omaa ajatteluaan. Siksipä keskustelu onkin niin kovin tärkeää. Mielestäni erityisen tärkeää olisi kääntää katseet itseen. Miksi minä ajattelen niin kuin ajattelen? Mitä seurauksia sillä on, että minä ajattelen, niin kuin ajattelen? Miten tämä henkilö, joka tässä minun edessäni nyt on, liittyy siihen, mitä minä ajattelen?

Minä tein pro gradu -tutkielmaa pari vuotta sitten yötäpäivää. Työ oli saatava vihdoin pois käsistäni. Yliopistolla on tietokoneluokkia, joihin voi mennä sähköisellä avaimella mihin vuorokauden aikaan tahansa. Olin yksin luokassa, kun luokkaan tuli tummaihoinen mies. Hän meni omalle koneelleen jonnekin selkäni taakse. Minua alkoi pelottaa. Keräsin kimpsuni ja kampsuni ja vaihdoin luokkaa. Lähtiessäni katsoin miestä silmiin, tervehdin ja toivotin hyvää yötä. Meillä kaikilla on ennakkoluuloja. Kaikille ennakkoluuloilemme tai peloillemme emme voi mitään - ainakaan silmänräpäyksessä. Sille, miten me toimimme ennakkoluulojemme pohjalta, voimme paljonkin. Tietokoneluokan miehen ei tarvitse kärsiä minun ennakkoluuloisista peloistani.

Palaan kirjoitukseni alkuun. Kerroin, että olen siis pohtinut taas viime sunnuntaista saakka ennakkoluuloja, sitä miten ne syntyvät ja sitä, miten ne vaikuttavat tekemiimme tulkintoihin. Niin olivat pohtineet muutkin. Tänään Hesarissa julkaistiin mielipidekirjoitus, jonka kirjoittaja on tässäkin kirjoituksessa lainaamani Karmela Liebkind. Liebkind on sosiaalipsykologian professori Helsingin yliopistossa ja hän on tutkinut erityisesti maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen liittyviä sosiaalipsykologisia prosesseja. Mielipidekirjoituksessaan Liebkind erottaa ennakkoluulot ja rasisimin ilmiöinä toisistaan. Toisaalta hän myös toteaa, että vaikka ilmiö olisi eri, lopputulos voi olla sama. Ennakkoluuloista ja rasismista saa aikaiseksi hyviä vitsejä. Ennakkoluuloista ja rasisimista voi molemmista seurata kansanmurha.


Suomalainen Matti ajattelee paljon sitä mitä muut Suomesta ja Matista ajattelevat.

Kuva täältä.



******************************

Lähteitä:

Kokko, Ville V. 2016. Mitä eroa on ennakkoluuloilla ja järkevällä yleistyksellä? Hybris 2/2016. http://hybrislehti.net/22016-%E2%80%93-ennakkoluulo [luettu 11.5.2017].

Liebkind, Karmela 1988. Me ja muukalaiset ─ ryhmärajat ihmisten suhteissa. Helsinki: Gaudeamus.

Schneider, Silke 2008. Anti-immigrant attitudes in Europe: Outgroup size and perceived ethnic threat. European Sociological Review 24 (1), 53-67.

Virrankoski, Osmo 2001. Maa kallis isien. Tutkimus peruskoulun päättävien oppilaiden isänmaallisuudesta, suvaitsevaisuudesta ja etnisistä ennakkoluuloista. Turku: Kir-ja-Aurora.

Weissenfelt, Kerttu 2007. Me ja muualta tulleet: ruukkilaisten asennoituminen karjalaisiin ja turvapaikanhakijoihin. Acta Universitatis Lapponiensis; 125. Väitöskirja. Rovaniemi: Lapin yliopisto.

Kommentit

Suosituimmat

Vapauttakaa Riitaoja!

  ”Sinisristilippumme, sinun puolestas elää ja kuolla...” Paitsi, että elämällä ei ollut niin väliksi. Kuolema oli se kallein uhri. Kullervon veljet lähtivät yksi toisensa jälkeen sotaan. Vanhemmat veljet ensin ja nuoremmat sitten. Kullervo ei lähtenyt. Hänen toinen silmänsä oli sokeutunut metsätöissä. Puolisokea ei kelvannut sotaan. Perkeleen silmä! Sen yhden väärään paikkaan osuneen oksan takia hän ei kelvannut edes tapettavaksi. Kullervo kynsi, kylvi, niitti, ruokki, rakensi, korjasi, pilkkoi, kantoi, vei, toi ja hikoili talvisodan alusta jatkosodan loppuun. Suo, kuokka ja Kullervo. Vieressä samaa työtä tekivät vanhukset, naiset ja lapset.  Veljistä ensimmäisenä kotiin palasivat ruumiit, sitten ruumiinsa rikkoneet ja viimeiseksi ne, jotka olivat välttäneet suorat osumat. Vanhin veli oli palannut rintamalta kunniamerkein koristeltuna jalkapuolena, nuorin tuli takaisin puulaatikossa, jota ei saanut avata. Mies laatikossa muuttui pyhäksi, paremmaksi pojaksi kuin kukaan. Ruumisarkku

Cogito, ergo sum? - Ajattelen, siis olen?

Minusta on hauska tietää kaikenlaista ja pystyn innostumaan asioista, joista en periaatteessa tiennyt voivani kiinnostua millään muotoa. Hienoimpia innostumisen kokemuksia oli muinainen lukion lukulomanaikainen matematiikan kertauskurssi. Ai että! Siihen asti olin vältellyt matematiikkaa parhaani ja laiskuuteni mukaan, mutta kurssin aikana tapahtui jonkunlainen naksahdus. Matematiikka voi olla kaunista, se voi olla kivaa ja ennen kaikkea se voi tarjota riemastuttavaa oivaltamisen iloa! Kiitos innostuksestani kuului asiastaan innostuneelle opettajalle, mutta myös sille, että vihdoin tein riittävästi töitä. Matematiikka vaatii istumalihaksia. Lopulta todistuksessa oli lyhyestä matematiikasta numero seitsemän, mutta kirjoituksista sain kaikki yllättäneen eximian. (Odotan vielä, että joku päivä innostun tekniikasta - moottoreista ja sen sellaisista. Toistaiseksi aihe ei ole tullut riittävän lähelle, jotta olisin jaksanut asiaan paneutua.) Hesarissa (kyllä minä ihan oikeasti muutakin l

Sosiaalinen liima, jota myös kulttuuriksi kutsutaan

Eräs ystäväni on juuri saanut väitöskirjansa valmiiksi ja väittelee piakkoin. Väitöstilaisuus ja sen jälkeinen karonkka ovat akateemisen maailman vaalituimpia perinteitä. Suuri akateeminen näytelmä, jossa kaikilla on oma roolinsa, omat vuorosanansa ja käyttäymiskoodistonsa. Kun ystävä viimeksi eilen avasi väitöspäivän kaavaa meille muille, tuli minulle tunne, jota ei oikeastaan aiemmin ole tullut. Paitsi lentokoneessa. Hyvin nuorena tyttönä olin mukana järjestötoiminnassa ja kerran päädyin sen tiimoilta Italiaan. Lentokoneella. Ykkösluokassa. En ollut matkustanut vuosiin lentokoneessa enkä koskaan ensimmäisessä luokassa. En tiennyt lainkaan kuinka toimia. Lennon alussa lentoemäntä toi minulle ja muille ensimmäisen luokan matkustajille kuuman sideharsokäärön. Istuin sen verran edessä, että en voinut seurata, mitä muut tekivät. Olin pulassa ja nolona. Heittelin kuumaa kääröä kädestä toiseen ja yritin kurkkia huomaamattomasti taaksepäin, jotta näkisin, mitä muut sillä halvatun rullalla